Tuntuuko teistä muista käsitöitä harrastavista pienten lasten vanhemmista, että omaa aikaa ei ole lainkaan? Ainakaan juuri silloin, kun polte tehdä omia juttuja on kovimmillaan?
Innostuin neulomaan villasukkia jälleen, pitkän tauon jälkeen. Tarkoituksena olisi saada esikoiselle sukat joululahjaksi. Kyllä vaan, luitte oikein. Ajoissa kun aloittaa, niin ei tarvitse joulukuussa painaa paniikkinappulaa.
Lisäksi tilasin monta metriä (ei sitä ollut oikeasti kuin päälle 2,5 metriä, mutta se on paljon allekirjoittaneelle) kangasta. Tavoitteena pitkähihaiset kummallekin lapselle ja singoalla-mekko esikoiselle. Sormet syyhyävät päästä niidenkin kimppuun. Ensin tietysti pitäisi saada juhannusostos (saumuri) ja ne tilatut kankaat kotiin asti. Tuo singoalla-mekko tosin lähinnä kauhistuttaa tällä hetkellä. Valitsin nimittäin kaavan, johon tulee kuminauharypytys rinnan alle, ja onnistun ihan varmasti sössimään sen (sanokaa joku, että ei tuo ole hankala juttu, kaava on varmasti toimiva ja tällainen aloittelijakin onnistuu siinä vaikka silmät kiinni!). Ja pääntien käännös, en varmasti saa ommeltua sitä siististi. Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi unohtaa koko mekkoprojekti, ja käyttää sitä varten tilattu kangas johonkin ihan muuhun. Ja samalla haluaisin jo kaavan käsiini, että voisin edes jollain jämäkankaalla kokeilla, osaanko vai en.
Mutta minulla ei ole aikaa! Iltaisin, kun saadaan lapset nukkumaan, mies haluaa katsoa dvd:ltä erästä HBO:n sarjaa. Olen sitä katsonut hänen kanssaan, ja jos jätän jonkun jakson katsomatta, niin se on tarkoittaa, että se jää välistä, ja seuraavana iltana on hankala seurata juonta, kun en tiedä, mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut. Ja ei, jakson katsominen keskellä päivää ei onnistu, koska kyse ei ole mistään perheohjelmasta..
Aamuisin taas, jos herään ajoissa, ehdin jo mielessäni hihkua, miten ehdin vielä neuloa vaikka ja kuinka. Mutta kuinka useimmiten käykään? Saan kutimen käteen, niin eikös lasten huoneesta aleta huudella äidin ja isin perään. Ja yleensä kello on tässä vaiheessa enintään 6.30, tänään ensimmäinen heräsi jo ennen kuutta. Arvatkaa vain, kuinka paljon kyrsii, kun on jo ehtinyt asennoitua, että saa tehdä jotain ihan omaa juttua ja saa sen jopa edistymään. Ja ei, sukkiakaan ei voi neuloa keskellä päivää, koska esikoinen kuitenkin kysyisi, kenelle sukat tulevat, ja voisi ihmetellä jouluna, kun paketista paljastuu samanlaiset sukat, mitä äiti neuloi kesällä.
Ja entä ne kankaat? No, päivällä kun haluaisin ommella, niin alkuun kyllä pääsen, mutta että saisin jotain aikaseksikin, niin siihen tarvittaisiin tunti tai kaksi, ja harvemmin sellaiseen on varaa. Edes silloin, kun mies on kotona. Ja jos jotain alkaa yrittää, on äärimmäisen turhauttavaa jättää homma kesken ja siirtyä pelamaan iänikuista Muumi-kimbleä noin miljoonatta kertaa viimeisen kuukauden aikana.
Ahdistus.
Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin välillä voisin lähettää heidän jonnekin hyvin kauas vaikka viikoksi tai kahdeksi. Ja miehen ehkä siinä mukana. Ja kissat ehdottomasti. Ehkä siinä ajassa saisi tehdä omia juttuja sen verran paljon ja sydämensä kyllyydestä, että jaksaisi taas päivästä päivään piikana toimimista. Ja sitä, että omia juttuja tehdään "sitten joskus", kun lapset nukkuvat, mies puuhaa omiaan ja kissat eivät lasten nukkumaan menemisen jälkeen tule viereen kiljumaan rapsutuksia. "Sitten joskus", kun koko ajan joku ei ole kiinni ihossa omien vaatimustensa kanssa.
Nii-in, kun se "sitten joskus" yllättävän nopeasti saapuu, niin sitten allekirjoittanut varmaan suree, kun lapset eivät enää vietä aikaa äidin kanssa, ja miestä ei kiinnosta, kun pikkulapsiaika on vieraannuttanut vaimosta. Siinä vaiheessa varmaan antaisi mitä vain, että saisi vanhat kunnon ajat takaisin :-D Ihmisyyden perusongelma, ainainen tyytymättömyys nykytilanteeseen.
Onneksi miehellä alkaa kesäloma viikon päästä. Ainakin alkuun lapset ovat ihan isin lapsia, ja ehkä minäkin saan silloin ommella päivisin. Ja siinä vaiheessa on viimeinenkin jakso sarjasta katsottu, eli iltaisin saan neuloa. Oi, tule jo kesäloma, tule! Nimim. miten niin loman tarpeessa?
Tuntuuko teistä muista koskaan samalta, kuin minusta tuntuu tällä hetkellä?
PS. Taisi joko mies tai joku ylempi entiteetti tajuta, että tämä mamma tarvitsee nyt omaa aikaa. Veikkaan tuota ylempää entiteettiä, koska lapsetkin ovat kiltisti nukkuneet. Ihmeesti muutama tunti ihan omaa aikaa saa mielen kohoamaan. Enää ei ahdista, ainakaan niin paljoa kuin vielä illalla. Nyt ei enää tulisi mieleenkään lähettää lapsukaisia evakkoon, ikävähän heitä tulisi jo päivässä ;-) Tosin väsy alkaa painaa silmiä, lienee aika kömpiä pienen nuhanenän viereen sänkyyn ja ottaa vähän unta palloon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti